Taikuri ja taskuvaras -trilogia kuvaa historiaa sci-fi-linssin läpi
Luin Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogian kirjat ensi kertaa silloin, kun ne ilmestyivät vuosina 2018—2020, ja sen jälkeen olen lukenut ne vielä uudestaan binge-tyyliin neljässä päivässä. Ennen tämän arvostelun kirjoittamista selailin vielä trilogian avausosaa Taikuria ja taskuvarasta muistin virkistykseksi, enkä voinut kuin hyppiä onnesta huoneessani, kun muistin, miten hirvittävän hieno kirja se on.
Nerokas yhdistelmä romanssia, jännitystä ja kielellistä kauneutta
Taikuri ja Taskuvaras sijoittuu Helsinkiin, talveen 1890. Sen päähenkilö on kadulla asuva Mina, joka varastelee pysyäkseen hengissä. Eräänä päivänä hän näpistää rikkaalta nuorukaiselta sangen erikoisen kellon—mutta nuorukainen paljastuu olevan paljon muutakin kuin pelkkä “pumpulissa kasvanut herranterttu”, niin kuin Mina aluksi häntä kuvaa. Hän nimittäin seuraa Minaa tämän kotiin halkoliiteriin, esittäytyy Tomiksi ja kutsuu Minan kahville, ja lopulta töihin hänen taloonsa.
Suuressa, sähkövalaistussa talossa, jonka alakerrassa on Ihmeiden teatteri, Mina tutustuu paremmin Tomiin sekä hänen vanhempaan ystäväänsä kärttyiseen Professori Worowskiin, ja pian Mina on mukana Tomin taikashow’ssa, jossa Tomin rakentamat koneet heräävät henkiin.
Minan ja Tomin menneisyyksissä on kuitenkin yhteinen tekijä, joka uhkaa heidän rauhallista elämäänsä trilogian osasta toiseen.
Niin kuin jo mainitsin, pidän Taikuri ja Taskuvaras -trilogiasta kamalasti. Näin äkkiseltään miettiessäni en saa päähäni yhtään kielellistä, juonellista tai maailmanrakennuksellista kohtaa, jonka olisin trilogiaa lukiessani pannut merkille ja ajatellut, etten pitäisi siitä. Henkilöt ovat mielenkiintoisia ja hauskoja, historiallinen ajankuvaus on mielestäni ihanaa, juoni on mukaansatempaava, kieli kaunista muttei liian rönsyilevää, romanssia on mielestäni juuri sopivasti ja sci-fi- ja steampunk-elementit sopivat kirjaan hyvin ja tuovat siihen niin jännitystä kuin tunnelmaakin.
Taikuus ja hienot henkilöt kulkevat Mikaman kirjasta toiseen
Trilogian toinen osa, Huijarin oppipoika, sijoittuu Krakovaan, vuoteen 1829. Se kertoo Professorin nuoruudesta sekä siitä, miten hän tapasi Tomin ja he rupesivat taikureiksi. Huijarin oppipoika on mielestäni trilogian kirjoista juonellisesti hitain, mutta siinä näkyy hienosti se, miten tunnelma ja henkilöt muuttuvat, kun aika ja paikka muuttuu. Professori on selvästi sama henkilö Helsingissä 1890 kuin 60 vuotta aiemmin Krakovassa, mutta hän on kuitenkin kasvanut aikuiseksi ja kokenut maailmaa, ja minusta se on kuvattu hienosti.
Tinasotamiehet on trilogian kolmas osa, ja se jatkaa aika lailla siitä, mihin Taikuri ja Taskuvaras jäi, tosin tällä kertaa Lontoossa. Minusta nimenomaan Tinasotamiehet on trilogian paras kirja, sillä siinä juoni tiivistyy tiivistymistään, mukaan tulee eräs kaikille tuttu, lähes myyttinen hahmo uudesta näkökulmasta tulkittuna, ja trilogia päättyy parhaalla tavalla, minkä voisin sille kuvitella.
Taikuri ja taskuvaras -trilogian lisäksi Mikama on julkaissut myös mystisen historiallisen seikkailuromaanin Myrrys (2021) ja kirjoittanut alkusanat sanataidekoulun yhteistekstikokoelmaan Sinistä vedenpintaa, joka julkaistaan Lumotussa illassa!
Anni Järvinen
Anni harrastaa sanataidetta Väki-ryhmässä ja hän suoritti TET-harjoittelunsa sanataidekoulussa helmikuussa 2023.
