Välipysäkki

by sanataidekoulu

Näin kaikki menee. Vuodesta toiseen ja vuosikymmenestä toiseen. Ensin lapset tuodaan Itä-Ukrainan Lysytšanskissa sijaitsevaan huostaanottolaitokseen. Kutsukaamme sitä Sirpaleiden taloksi, vaikka todellisuudessa se on vain yksi tuhansista saman käyttötarkoituksen omaavista betonikomplekseista maapallolla. Lapsia tuodaan koko ajan, kuin kyyneltippoja putoaisi vesihanasta. Kahdeksanvuotiset sodat sun muut pikkutekijät, saattavat hetkellisesti kasvattaa hanan virtausta, mutta aina se vähän tiputtaa. Lapset saavat viipyä sirpaleiden talossa korkeintaan yhdeksän kuukautta, jonka aikana oikeudessa selvitetään kykenevätkö heidän vanhempansa huolehtimaan heistä. Sen jälkeen heidät viedään pois, joko valtion orpokotiin, uuteen perheeseen tai palautetaan vanhempiensa luo. Seuraavaksi uudet lapset otetaan sisään.
 
Talon ulkopuolista maailma näyttäytyy elokuvassa lähinnä puhelinsoitoissa. Lapset soittavat jatkuvasti vanhemmilleen. Joskus vanhemmat vastaavat humalassa ja käskevät lapsia karkaamaan ja tulemaan kotiin. Joskus he eivät vastaa kuukausiin, häviävät vain jonnekin juomaan. Lapset myös kertovat iltaisin toisilleen kauhutarinoita, joissa mässäilevät sillä kuinka paljon verta tuli, kun isä löi äitiä. Suoraan ulkomaailmaa näytetään vain pimeytenä ovivalojen takana, muuttolintujen lentona ja siellä täällä palamaan leimahtelevia tehtaiden piippuina.
 
Elokuvassa lapset otetaan vakavasti. He eivät ole niinkään viattomia lapsia vaan ”pikkumiehiä”, jotka viiltelevät ranteitaan ja varastelevat kaupoista. Elokuva kuvaa ulkopuolisen silmin näiden talossa väliaikaa viettävien matkalaisten arkea. Huostaanotettujen elämä on päällisin puolin samanlaista kuin muidenkin lasten: he ihastuvat, tappelevat, saavat joululahjoja ja solmivat tosiystävyyden liittoja. Kaikkea kuitenkin leimaa totinen yhteisymmärrys. Ehkä elokuvan mieleenpainuvimmassa kohtauksessa, josta myös kansikuva on otettu, kaksi tyttöä ystävystyy. Riehuttuaan tarpeekseen toinen kysyy, ”Oletko juonut olutta?” Siihen toinen: ”Olen maistanut.” Ensimmäinen toinen kommentoi kaljan makua: ”Blääh!” Molemmat purskahtavat hersyvän hillittömään nauruun. Tässä ei ole sirpaleiden talossa mitään erikoista.
 
Pikkuiset, tai sanotaanko isot, näkevät maailmastaan realistisen kuvan: Kehenkään ei saa luottaa. On ylioptimistista, että vanhemmat lakkaisivat ryyppäämästä ja muuttuisivat, vaikka he sanovatkin hyvinä päivinä niin. Sirpaleiden talossa on vain vähän onnea ja sitä säilytetään vakain käsin, sillä talon asukkaat tietävät, että se on katoavaista. Joskus talosta on lähdettävä. Ja vaikka lapset jo juovat ja osa polttaa, jaksavat hoitajat uskoa, että tästä oli jotain hyötyä. Ohikiitävästä hetkestä talon seinien suojissa. Syytä uskoon emme tiedä. 
 
PS. Ilman muuta loistava teos. Lasten näkökulma on tavoitettu kiitettävästi. Suosittelen katsomaan, siitäkin huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, että se on tosiaan hyvin synkkä. 
 
Nietos Harju
Sanataideryhmä Väki
 
SIRPALEIDEN TALO
Tanska-Ruotsi-Suomi-Ukraina 2022, kesto: 87 min
Kieli: ukraina, venäjä, tekstitys:suomi
Sallittu yli 12-vuotiaille