Neljä kuukautta satujen maailmassa – kokemuksia työharjoittelusta Valveella
Vaikka harjoittelun alussa jännitin suuresti sitä, miten paljon työtehtäviä tekisin kotoa käsin, sain lopulta tehdä suurimman osan harjoittelusta Valveen tiloissa. Harjoittelupaikkaa hakiessani yksi tärkeimmistä tavoitteistani oli päästä tutustumaan kirjallisuuslähtöiseen sanataidekasvatukseen.
Sain kevään aikana kulkea mukana kahdessa lasten sanataideharrasteryhmässä ja osallistua aikuisten sanataideklubiin. Pääsin näkemään läheltä, miten lapset innostuivat yhdessä käsitellyistä kirjoista, miten tarkkasilmäisiä lukijoita ja kuuntelijoita lapset olivat ja kuinka taitavasti he tekivät sanataideharjoituksia. Jos ennen harjoitteluani olin kuvitellut, että kirjoitustaidoton lapsi ei voi tuottaa mitä mielikuvituksellisempia sanataideteoksia, sain huomata olleeni äärimmäisen väärässä. Toimiessani auttavana käsiparina ja osallistuessani itse kirjoitusharjoituksiin sain huomata, että kirjallisuuslähtöinen sanataide kuuluu kaikille iästä riippumatta.
Tarttuva innostus ja tarkkanäköisyys
Kun Unikudelmia-näyttely oli pystytetty, pääsin työskentelemään näyttelytilassa yhdessä opetusharjoittelijoiden kanssa. Harjoittelimme Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon Elli ja unenpää -kirjaan perustuvaa tarinankerrontaesitystä. Vaikka täyttä varmuutta ei vielä ollut siitä, kuinka monelle ryhmälle pääsisimme todellisuudessa esittämään tarinankerrontaesityksen, otimme harjoittelusta kaiken ilon irti.
Näyttelytila antoi ihanat puitteet tarinankerrontaesityksen harjoittelulle, mutta myös lukuisia yksityiskohtien huomaamiselle. Unikudelmia-näyttelyssä oli paljon sellaista, jonka tunnistaa johonkin lukemaansa kirjaan kuuluvaksi. Kun sitten harjoittelimme itse näyttelyn opastusta, loksahtivat loputkin yksityiskohdat mielessäni lukemieni kirjojen kansien väliin. Muistan huomanneeni uusia yksityiskohtia vielä viimeisenäkin esityspäivänä, niin huolellisesti Unikudelmia on suunniteltu.
Unikudelmia-näyttelyn opastamisen harjoitteleminen ja tarinankerrontaesitykseen heittäytyminen opettivat jo sellaisenaan paljon siitä, miten kirjasta voidaan tehdä elävä esittäjän näkökulmasta ja miten kirjallisuuslähtöistä näyttelyä voidaan opastaa. Suurimmat opit sain kuitenkin lapsiryhmien kanssa toimiessa. Ennen Unikudelmia-opastuksia en ollut työskennellyt kovin paljon päiväkoti-ikäisten lasten kanssa. Kun heidän kanssaan pääsi näyttelyyn, oppi paljon lasten kanssa vuorovaikutuksessa olemisesta ja siitä, miten toimia hetkessä.
Lapsiryhmistä jäi mieleen iloisuus, innostus ja tarkkasilmäisyys – ja ne kaikki tarttuivat myös oppaaseen. Lapset huomasivat näyttelyssä paljon sellaista, mikä itseltä jäi huomaamatta ja heidän mielikuvituksensa osoitti näyttelyesineille sellaisia käyttötarkoituksia, joita itse ei enää olisi keksinyt. Sain opastamisesta jonkinlaisen kosketuksen siihen lapsen ajatustapaan, joka vuosien varrella ehti kadota itsekritiikin ja loogisuuden vaatimusten alle.
Kulttuurityöharjoittelu mahdollisti myös monia unohtumattomia kohtaamisia. Sain mahdollisuuden haastatella kirjailijaa ja kuvittajaa ja pääsin tapaamaan useamman Unikudelmia-näyttelyn taiteilijan. Pääsin tekemään sitä, mistä ehkä eniten tässä maailmassa nautin: pääsin kirjoittamaan. Sain kirjoittaa niin sanataideharjoituksia yhdessä lasten kanssa, kirjoittaa blogijuttuja kuin osallistua kirjailijoiden sanataidepajoihin. Kirjoittamisen rinnalla pääsin lukemaan paljon kirjoja, joiden olemassaolon olin ehtinyt unohtaa ja toisaalta kirjoja, joista en ollut aiemmin kuullutkaan. Taisin jopa löytää uuden lempinuortenkirjan Unikudelmia-kirjalistalta.
Lopussa haikeus seisoo
Kun kesäkuun alkupuolella osallistuin Unikudelmia-näyttelyn purkamiseen, minut valtasi suuri haikeus. Näyttely, joka ilahdutti minua yksityiskohdillaan ja jonka ympärille suurin osa harjoittelustani liittyi, täytyi pakata takaisin rullakoihin. Taianomaisuus, jota näyttelyssä oli saanut nauttia lähes päivittäin katosi ääni ääneltä, valo valolta ja esine esineeltä. Lohduttauduin ajatuksella, että Unikudelmia pystytetään taas jossakin toisessa kaupungissa ja se innostaa siellä uusia lapsia lukemaan.
Harjoittelun päättyminen tuntuu yhtä haikealta kuin Unikudelmia-näyttelyn purkaminen. Haikeus kielii siitä, että pääsi tekemään jotakin, mitä arvostaa ja kokee tärkeäksi. Haikeus kielii siitä, että harjoittelulla oli merkitystä ja sekä harjoittelupaikkaa että sen työntekijöitä jää kaipaamaan. Haikeuden seassa on vahvaa kiitollisuutta kuluneesta keväästä, mutta myös uuden odotusta.
Kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu – vai miten se sanonta meneekään? Harjoitteluni päättyminen kertoo siitä, että joku muu pääsee ensi keväänä kokemaan yhtä upean työharjoittelun juuri näiden työntekijöiden kanssa, juuri tässä työilmapiirissä. Olen kiitollinen omasta ajastani juuri tässä harjoittelupaikassa ja innoissani ensi kevään harjoittelijoiden puolesta. Työharjoittelu Valveella antaa loistavan kuvan siitä, minkälaisiin työtehtäviin kulttuurialan opiskelija voi työllistyä valmistuttuaan.
Karoliina Kokko-Tollola
Karoliina opiskelee Oulun yliopistossa kirjallisuutta ja keväällä 2021 hän työskenteli Lumotut sanat -sanataideviikoilla kulttuuriharjoittelijana
