Kiljusen herrasväki siirtyy nykyaikaan
Jalmari Finnen Kiljusen herrasväki taitaa tässä kohtaa olla jo lastenkirjallisuuden klassikko. Kirjalla on ikää jo yli sata vuotta, ja silti aina vain uudet sukupolvet tarttuvat siihen nauraakseen samoille tarinoille kuin vanhempansa ja isovanhempansa samassa iässä. Mutta miten näin vanha kirja taipuu elokuvaksi? Otin asiasta selvää, kun kävin katsomassa kirjan pohjalta tehdyn elokuvan Kiljuset. Jay
Elokuva alkaa rauhallisella kuvalla aivan tavallisen sotkuisesta lastenhuoneesta, jossa kaksi poikaa esittää nukkuvaa ja kuiskailee hiljaa syntymäpäivistään. Tätä rauhaa ei kuitenkaan kauaa kestä, kun jo elokuvan ensi minuuttien aikana pojat melkein polttavat talon ja vanhemmat kiipeävät lastensa syntymäpäivät unohtaneena alas ikkunasta lakanaköyden avulla kuin vankikarkurit. Tästä eteenpäin koko elokuva onkin sitten yhtä tulitusta, kun Kiljuset säntäilevät tilanteesta toiseen ja joutuvat vuorotellen ongelmiin niin palomiesten, poliisin kuin presidentinkin kanssa. Välillä tapahtumien määrä ja tahti on jopa hengästyttävä, ja katsojana ei pysty juuri hengähtämään missään välissä. Ehkä muutama rauhallisempi kohtaus jossain välissä olisi tehnyt elokuvalle hyvää.
Yleensähän aina sanotaan, että kirja on elokuvaa parempi, mutta tällä kertaa en osannut valita, kummasta pidin enemmän. Kirja koostuu useammasta yksittäisestä tarinasta, kun taas elokuva rakentuu kokonaisuudessaan yhden tilanteen ympärille, vaikka aika kauaksi unohtuneista syntymäpäivistä kyllä päästään, kun Kiljuset seikkailevat ympäri Helsinkiä. Pidin kuitenkin siitä, että kyseiset syntymäpäivät mainitaan elokuvan aikana useampaan otteeseen, eli elokuva on selkeästi yhtä tarinaa. Kirjasta tuttu monen yksittäisen tarinan malli ei nimittäin olisi kokopitkään elokuvaan taipunut, vaan se olisi tuntunut enemmänkin lyhytelokuvakoosteelta. Elokuvan tarinaan on kuitenkin otettu vaikutteita useammasta kirjan tarinasta, ne on vain muotoiltu yhdeksi, eli kirjan lukeneet huomaavat paljon tuttuja kohtia. Kaikkea ei siis ole laitettu uusiksi, mikä on aina hyvä, koska kirjan lukeneilla on aina odotuksia elokuvasta.
Lastenelokuville tutulla tavalla kaikki kääntyy lopulta parhain päin. Tämä juonikuvio on ehkä klisee, mutta tämäntyyppisessä koko perheen elokuvassa se toimii paremmin kuin hyvin. Kiljuset pääsevät koko perheellä Linnanmäelle, eikä presidenttikään jää kantamaan kaunaa heitä kohtaan, ainakaan kovin suuresti. Olin tyytyväinen elokuvan loppuun, sillä toisinaan on mukava nähdä, miten kaikki meneekin hyvin, tässä maailmassa negatiivisuutta on nimittäin jo aivan tarpeeksi. Aivan elokuvan viimeisillä minuuteilla olikin tyydyttävää katsoa, kun kaikki kääntyi hyväksi.
Katsomiskokemuksena elokuva on, kuten jo mainittua, hengästyttävä. Se on nopeatempoinen ja koko ajan tapahtuu jotain. Yhtään tylsää hetkeä ei myöskään ole, vaan elokuva pitää katsojansa, ehkä nopeatempoisuutensa ansiosta, yllättävän hyvin otteessaan. Minäkin, vaikka olen luultavasti 14 vuoden iässä vanhempi kuin elokuvan pääasiallinen kohderyhmä, pidin sitä hyvänä. Lapsikatsojien kikatukset kuuluivat taustalla lähes koko elokuvan ajan, ja itsekin naurahdin useamman kerran. Voin siis sanoa, että uusi Kiljuset on todella hyvä elokuvaversio vanhasta lastenkirjasta, ja vaikka alussa kritisoinkin elokuvan vauhtia, voin todeta, että ehkä tämä tarina kuului kertoa näin. Plussaa tulee myös roolituksesta: näyttelijät ovat rooleissaan uskottavia ja erityisesti pidin siitä, että Suomen presidentin rooliin oli valittu nainen.
Tekstin kirjoittaja harrastaa sanataidetta Valveen Sanataidekoulun Väki-ryhmässä ja suorittaa yhdeksännen luokan TET-harjoitteluaan sanataidekoululla.
KILJUSET! THE HULLABALOOS!
Suomi 2022, kesto 83 min
kieli: suomi, tekstitys: englanti
Sallittu
ESITYS: la 18.11. klo 11.45 Valvesali
