En tahtonut tulla tavalliseksi

Kirkkaan kevättalven päivän ilta alkaa sinistyä. Lisään puita takkaan ja kaivan laukusta paksun nipun paperia. Kömmin viltin alle ja avaan jälleen oven tarinoiden ja runojen tulla. Tekstejä on 83, pitkiä ja lyhyitä, herkkiä ja rajuja, hykerryttäviä ja surullisia. Kaikki tosia, keksitytkin.

 
Tekstit vievät minut mustan aukon tuolle puolen, Yksisarvispuistoon ja Zombikaupunkiin. Käyn maapallon toisella puolella, kaahaan sukellusveneellä ja haistelen hiljaisuutta rauhanpolulla. Tapaan äidin rakkaimman ripsivärin, maailman pelastavan pullorobotin ja kohkeran akin. Tiedän, että Suomi kasvattaa partaa ja että pimeässä voi olla flyygeli, jopa ulkona. Ymmärrän, että maailmassa on kipua ja epäoikeudenmukaisuutta, mikä velvoittaa meitä muuttamaan asioita paremmaksi. Muistan, miten ihmeellinen on kesäinen yö ja miten loppumatonta ja täyttä aika silloin, kun on lapsi.

 
Luen tekstejä myöhään yöhön. Sivuille tippuu teetahroja ja niiden reunat rypistyvät sormissani. Tavoitteena olisi järjestää teksteistä teemallisia kokonaisuuksia, saada ne keskustelemaan toistensa kanssa. Tätä on yhteistekstikokoelman toimittaminen: ihastelua ja uppoutumista mutta myös tulkintaa ja järjestelyä. Tänä vuonna tekstit tahtovat asettua kuuteen osastoon teemojensa ja tunnelmiensa mukaisesti. On seikkailua ja toisia maailmoja, kauas matkustamista, kaipuun ja surun hiljaisia sävyjä, maailman korjaamista, omaksi itseksi kasvamista ja lopuksi kesäisen lämpimiä ilon ja vapauden tunteita.

 
Toisaalta kaikki tekstit kasvavat osastoistaan ulos omina mikrokosmoksinaan, jotka ansaitsevat tulla luetuksi omana itsenään, ilman lokerointia ja luokittelua.

 
Kirjoitukset ovat jälkiä lumessa ja hiekkateillä, todisteita kulkijan olemassaolosta. Ne ovat uusia, itse löydettyjä polkuja sanojen metsiköissä. Jokainen on ainutlaatuisen ihmisen, näkijän ja sanoittajan kynästä tai näppikseltä.

 
Ei tarvitse tulla tavalliseksi. Voi kirjoittaa itsensä todeksi.

 

Riika Ruottinen

Leave a comment