Sanataidereissuja
Kun lehdet putoavat puusta, alkaa tuntua levottomalta. Joko tänään? Joko nyt? Joko saa pakata ja jättää huomenna puurot keittämättä?
Koulutusillassa syntynyt tekstinpätkäni kuvaa mainiosti tämän työviikon hyväfiiliksistä levottomuutta. Tänä perjantaiaamuna seisoin peipposen virkeänä klo 7.30 Mikkelin taidemuseossa odottamassa museon henkilökuntaa Saareen-näyttelyn opaskoulutukseen. Ennen yhtätoista olin jo kertonut monta Saareen liittyvää tarinaa, jutellut Mikkelin paikallislehden toimittajan kanssa ja istunut tovin lavastajamme Petrin autossa matkalla Kuopioon.
Kuopion Snellman-kesäyliopistossa odotti kolmisenkymmentä avoimen yliopiston opiskelijaa, jotka saapuivat suorittamaan pitämääni Lasten ja nuorten kirjallisuus -kurssia. Kurssi on osa kesäyliopiston järjestämää 25 opintopisteen sanataideohjaajakoulutusta. Kuopiossa koulutuskokonaisuus järjestetään jo toistamiseen, ja opiskelijoita on ympäri Suomen. Huraa Kuopio! Tämän kaltaiset laajat täydennyskoulutukset ovat todella tärkeitä, koska sanataideopettajien koulutusta on valtakunnallisestikin edelleen todella vähän.
Opiskelijoiden peruskoulutukset vaihtelevat paljon: on äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaa, kulttuurituottajaa, kirjastoalan ammattilaista, lastentarhaopettajaa, toimittajaa, tutkijaa jne. Kaikkia yhdistää tietysti kiinnostus kirjallisuuteen ja lasten ja nuorten kanssa työskentelyyn. Monenlaiset ammatilliset lähtökohdat tuovat oman mielenkiintoisen värinsä koulutukseen ja siihen, miten nämä tulevat sanataidekasvatuksen ammattilaiset alkavat työtä sanataidekentällä tehdä.
Lasten ja nuorten kirjallisuus -kurssillani käsittelen uutta kotimaista kirjallisuutta sanataidekasvatuksen näkökulmasta. Opiskelijat ovat lukeneet kesän aikana kymmenkunta kotimaista lasten ja nuorten kirjaa, joiden kautta esittelen meidän sanataidekoulun kirjallisuuslähtöistä sanataidekasvatusfilosofiaa. On aivan erityisen luksusta kouluttaa näin innostunutta porukkaa, joka on vielä kaiken lisäksi lukenut kaikki käsiteltävät kirjat etukäteen.
Tänään perjantaina uppouduimme alle kouluikäisten sanataiteeseen ja leikimme runoleikkejä sekä tutustuimme lukuisiin pienten kuvakirjoihin. Isossa roolissa oli myös yksi ikisuosikkini, ehkä yksi parhaista kuvakirjoista ikinä, nimittäin Minna Lindebergin ja Liisa Kallion (kuv.) Eläinten sukua. Kirja on kaunis tarina perheestä, johon kuuluu monenlaisia persoonia. Tarina lohduttaa myös silloin, kun elämässä (ja perheessä) ei mene ihan niin hyvin. Kirja on puhdasta rakkautta, toisen kuuntelemista ja erilaisuuden ymmärtämistä. Lisäksi se on täydellinen kuvan ja tekstin liitto. Kuvitus kertoo hienolla tavalla myös sellaisia asioita, joita tekstissä ei sanota ääneen. Suosittelen kirjaa kaikenikäisille!
Huomenna odotan ehdottomasti varsinkin keskusteluja Seita Parkkolan Karikosta ja Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisaruksista. Molemmista kirjoista on tullut rakkaita, ja niistä jaksan puhua ja vaihtaa ajatuksia loputtomasti. Tyttöjeni kepparitallistakin löytyy jo Marras- ja Utu-nimiset hevoset.
Kati
