Rohkeudesta kirjoittaa lukijoille

Valveen sanataidekoulun lukuvuoden 2016-2017 tekstiantologia Hattarakaduilla, kullankujilla on julkaistu. Mitä ajatuksia antologia herättää minussa Kameleontin, sanataidekoulun vanhimpien oppilaiden ryhmän ohjaajana?

Olen usein ajatellut, että kirjoittamisessa tarvitaan sekä iloista itsekritiikittömyyttä että ankaraa itsekritiikkiä. Kumpikin on tärkeää. Kun luo tekstiä tässä ja nyt, on hyvä antaa vain tulla. Ei tarvitse tietää, onko teksti hyvää vai huonoa, saa vain kirjoittaa. Se on ihanaa. Toisaalta tekstin saattaminen lukijalle asti tarkoittaa yleensä, että teksti pitää kirjoittaa moneen kertaan uusiksi. Sitä pitää kasvattaa, kunnes se on niin iso, että se pärjää omillaan, kenties muuttaa asumaan lukijan kanssa. Tässä prosessissa on osattava olla myös kriittinen tekstiä kohtaan, karsittava sanoja ja kirjoitettava uusia tilalle.

Minusta vaikuttaa, että iso osa ihmisten tuskaroinnista kirjoittamisen kanssa nousee siitä, että tämä tärkeä ja tarpeellinen kriittisyys suuntautuu väärin. Se ei suuntaudukaan pitkän aikavälin prosessiin, jossa sitä tarvittaisiin, vaan luomisen hetkeen. Silloin voi käydä niin, ettei ollenkaan saa kynää paperille. Armottomuus tukahduttaa. Kuristava itsekriittisyys on ainakin useimmille varttuneemmille kirjoittajille tuttua. Martta Tynjälä Kameleontista kirjoittaa:

 

aamukäsiala

syyllistyy toisinaan ajatusmurhaan,

[…]

ei pysty avaamaan siltaa pohjattoman pulputtavan lähteen

ja kylmän paperiarkin välillä

 

Onneksi myös kirjoittamisen vaikeutta voi jakaa. Olen iloinen, miten avoimesti monissa sanataidekoulun nuorten runoissa puhutaan. Viivi Huttunen kirjoittaa:

 

Olen luonteeltani välttelijä, minä

välttelen kaikkea mahdollista,

etenkin asioita joista en pidä,

jotka olisivat minulle hyödyksi tai jotka lojuvat keskeneräisinä lattialla.

 

Sanataidekoulussa harjoitellaan paljon tekstin iloista luomista tässä ja nyt. En lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka hienoja ja persoonallisia tekstejä ihmiset kirjoittavat vastauksina kirjoitusharjoitteisiin kymmenessä minuutissa. Se on silkkaa ihmettä.

On hyvä harjoitella myös tekstin työstämistä pidemmin, koska Pimeä ai aivan lähde / pienillä värikkäillä lyhdyillä, kuten Siina-Elina Sipilä kirjoittaa. Siksi(kin) antologian julkaiseminen on niin tärkeää. Pidimme Kameleonttien kanssa jo aiempien vuosien aikana perinteeksi muodostuneen tekstipajan, jossa koko ryhmä antoi rakentavaa palautetta toistensa teksteistä. Palautteen antaminen ajan kanssa on hurjaa, ihan eri tavalla jännittävää kuin yhden kommentin sanominen ääneen luetusta tekstistä. Kuinka antaa toisen tekstistä palautetta, joka nostaisi esiin sen vielä kirjoittamattomia mahdollisuuksia, auttaisi sitä suuntaan, johon se on jo menossa? Ja jos palautteen antaminen on jännittävää, niin on varmasti myös sen vastaanottaminen. Minkä tekstin valitsisi tekstipajaan ja mitä siitä siellä sanotaan? Miikka Kopposen sanoin: Tuon sen mestaan metiseen istumaan tuoleilla totisten tuomareiden. (Toki voi olla, että Miikkakin kirjoittaa koko runossa aivan muusta kuin tekstipalautteesta. Jatkan silti hienojen sitaattien mielivaltaista irrottelua omaa antologiapostaustani havainnollistamaan.)

Tekstipajan jälkeen tulee tekstien valinta, vedosten tarkistaminen, julkaisu. Minusta julkaisemisessa on pohjimmiltaan kyse toisille kirjoittamisesta. Tämä on aika itsestäänselvä asia mutta sitäkin järisyttävämpi. Ainakin minulle kirjoittamisessa on tärkeintä se, että teksti menee toiselle ihmiselle. Joskus se toinen on joku tietty ihminen, joskus tuntematon lukija, jota kirjoittaessani kuvittelen ja tunnustelen. Uskon, että mitä enemmän kirjoittaa toiselle, sitä enemmän tekstiin tulee välittämistä. Koen, että monissa Kameleonttien teksteissä ollaan vilpittömästi lähellä. Seela Luukkosen proosaruno alkaa näin:

 

Pää jo mättäille painuneena honkavanhus muistelee.

Hän muistaa pienen tytön, joka tulee metsästä hypähdellen, ja kiipeää hänen oksilleen.

 

Myös Aino Pöykkö kuljettaa lukijan suoraan tapahtumiin ja henkilöiden lähelle. Hänen tekstinsä, kenties ote pidemmästä tarinasta, alkaa näin:

 

-Juoskaa, juoskaa, ettei Pölyaave saa meitä kiinni!

[…]

On yö. He ovat kaikki nuoria. Yksi on juuri ja juuri kolmentoista, Maia on melkein kaksikymmentä.

 

Kirjoittaminen on helppoa, ihanaa, kivaa. Joskus se on jotain aivan muuta ja saa ollakin. Mutta teksti menee toiselle. Se on tärkeintä.

 

Mysteeri on se,

mikä meitä yhdistää

Kun välillä

on niin vaikea ymmärtää

kuinka toinen

on sellainen kuin on

Ja itse on tällainen.

(Salla Vuohtoniemi)

 

Timo Harju

Share on FacebookTweet about this on TwitterEmail this to someone

Leave a comment