Kukkasipuleita ja kaulapantoja

Unikudelmia-näyttelyn tekeminen on ja on ollut ihmeellinen matka. Vielä ei olla maaliviivalla, mutta pian juostaan jo stadionin tuntumassa. Paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen, kun melkein vuosikymmen sitten kuiskattiin yhdessä Annan kanssa ensimmäisen kerran ääneen tämä iso uninen unelma. On luettu, pohdittu, kirjoitettu sanoja muistikirjoihin ja vaihdettu ajatuksia, juteltu ja tutkittu. Nyt jo kuukausien ajan olemme saaneet ihailla, kuinka ajatukset muuttuvat konkreettisiksi kuviksi, kohtauksiksi ja pieniksi ja suuriksi elementeiksi Heidin, Peten, Tiinan, Marian ja monen muun käsissä.

Nyt ollaan yhdessä hauskimmista vaiheista, kun melkein kaikki tarpeellinen on jo koossa ja etsii konkreettisia paikkojaan Valvegalleriassa. Maailma rakentuu joka päivä kokonaisemmaksi ja pienimmätkin yksityiskohdat pääsevät Heidin hyppysten kautta juuri oikeisiin kohtiin.

Vielä puuttuu muutamia olennaisia juttuja kuitenkin. Keskiviikkona metsästin kukkasipulien unipaikkaan yhtä eksynyttä. Kukkasipulien talviunipesään oli jo kapaloitu silkkisiin liinoihin uskomattoman kauniita pikkuruisia sipuleita, joista kerrotaan Inkeri Karvosen viehättävässä sadussa. Heidillä oli kuitenkin huolena, että isompi Amarylliksen siemen vielä puuttuu. Sadusta tuttu Unenkuiskaaja saattelisi nimittäin mielellään myös yhden isommankin talviuneen.

Minäpä lupasin lähteä metsästämään Amaryllistä ja päädyin lähimpään rautakauppaan. Myyjä kertoi ystävällisesti, että ei tämä nyt oikein ole Amaryllisten vuodenaika. Kerroin anteeksipyydellen, etten minä sitä kukkaa sinänsä tarvitsekaan, mutta kun yksi Unenkuiskaaja niin kovasti haluaisi yhden ison sipulin talviunipesäänsä. Myyjä kuunteli kärsivällisesti ja tarkkaan tarinani, ja lupasi seuraavaksi aamuksi tuoda kotoaan yhden melko huonovointisen Amarylliksen siemenen. ”Talviunipesässä se ehkä pärjää, kun ei siitä enää varmaan kukkaa tulisikaan. Kompostiin muuten päätyisi.” Olimme ihan selvästi samalla aaltopituudella, ja seuraavana aamuna sievä sipuli odotti minua omalla nimelläni rautakaupan kassalla. Kiitos tuhannesti ystävällinen ihminen!

Toinen huolenaiheeni tällä viikolla on ollut Baban kaulapannan kaiverrukset. Marja Luukkosen Tuulipuun maassa Seidi-tädin koira pystyy luontevasti liikkumaan tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä. Babasta Unikudelmissa on jäljellä kaulapanta, jonka tunnistaa tietysti laatan kaiverruksista.

Huolta on aiheuttanut se, että kaulapannan laatan kaiverruksessa on niin paljon merkkejä, ettei ihan tavallisten eläinkauppojen tusinakaivertimet siihen pystykään. Löysin onneksi aivan mahtavan ymmärtäväisen suutarin, jonka kanssa päädyin pitkälliseen keskusteluun siitä, millaiseen laattaan noin valtava määrä tekstiä mahtuu. ”Voihan laatta tietysti olla minkä vaan kokoinen, mutta riippuu kyllä kovasti käyttötarkoituksesta, miten laatan voi pantaan kiinnittää,” pohdiskeli suutari. Minä yritin selitellä, että ei panta ihan oikealle koiralle tulekaan, vaan yhteen näyttelyyn. ”Siis pantanäyttelyyn?” kysyy suutari. Ja minä siihen, että ehei vaan taidenäyttelyyn. Niin, ja tietysti päädyin suu vaahdossa kertomaan, että Tuulipuun maassa kerrotaan kiinnostavasti siitä, miten eräs ihmeellinen kuollut koira pistäytyy aina välillä täällä meidän maailmassa (ja no niin että joopajoo). Noo-oo, joka tapauksessa Baba saa pantaansa kaiverretun laatan ensi viikolla. Niin että kiitos hirmuisesti myös sinulle ystävällinen suutari.

Sitten haluan kertoa vielä pari muuta ihan hillittömän hauskaa juttua, mutta ei ne mahdu tähän. Palataan tarinoimaan siis myöhemmin – ja lauantaista lähtien nähdään itse näyttelyssä, jossa kerrotaan yli 30 kirjan tarinoita. Siellä saa keksiä myös itse, joten tule keksimään!

Kati

Share on FacebookTweet about this on TwitterEmail this to someone

Comments

Leave a comment