Kuka siellä? – ja muita kirjallisia hymyntuojia

Kun ovelta kuuluu koputus, tekee heti mieli kysyä: ”Kuka siellä?” Ja välittömästi ajatus jatkaa: ”Täällä posteljooni Petskin, toin teille Pörriäisen.”

Minulle pörriäinen ei tarkoita pientä pörisevää eläintä, eikä helsinkiläiskoululaisten omaa julkaisua vaan Eduard Uspenskin Fedja-setä-kirjoista tuttua posteljoonin jakamaa lehteä. Kirjallisuuden ikivihreitä sloganeita on lapsuudenperheessäni paljon muitakin. Lapsuudesta tulee heti mieleen myös: ”Herää jo, kello on jo sataviisi.” Niinniin, Oili Tannisen Nunnustapa tietenkin. ”Rauhoitu, rauhoitu!” Tuo aina mieleen lisäsanat: ”Rakas Lotta.” Ja niin edelleen, näitähän riittää.

Tarinat kulkivat arkikielessämme kotona elävinä. Ne loivat yhteenkuuluvuutta silloin ja saavat hymähtämään lapsuudenkodissa edelleen, vaikka me kaikki sisarukset olemme jo hyvinkin aikuisia. Osa näistä meille rakkaista tarinoista ja arjen vitsikkäistä heitoista elää jo uutta sukupolvea.

Jotenkin kirjallisuuden eläminen kielessä on kai geneettistä, kun myös omaan perheeseen ja omille lapsille on syntynyt jo vaikka kuinka monta samantyyppistä, ehkä ei jokapäiväistä, mutta jokaviikkoista arjen kirjallista lausahdusta. Kun joku perheenjäsen vastaa toiselle, että ”se sopii…” Toinen jatkaa heti hymy naamallaan: ”Se sopii hyvin. Se sopii oikein hyvin. Eivätkä he sanoneet muuta. Tuli niin hiljaista kuin vain voi tulla kun jokainen tähti valaisee tarkasti kuin timantti.” Malin Kivelän herra Iloinen on yksi niistä kirjallisuuden henkilöistä, jotka ovat jääneet perheeseemme kai asumaan. Ja hyvä niin.

Runotkin ja niiden tietyt säkeet pitävät samalla tavalla pintansa. Kun luurin toisessa päässä perheenjäsen vastaa tuttuun kysymykseen: ”Kotiin menossa.” Siinä kohtaa ei voi muuta kuin jatkaa Laura Ruohosen huoltomies Hossan sanoin hiekkaa monossa, lippa kenossa kaikki jonossa. Kuraa, kuraa, kuraa ja viemäri viemäri vei.

Rakkain ehkä kaikista. Se sellainen suuhun asumaan jäänyt lausahdus, jonka alkuperää ei enää aina edes muista, on jokaiseen iltaan kuuluva hyveli yöteli. Se on niin vakiintunut hellä hyvänyön toivotus, etten aina muista kiittää siitä Elina Karjalaista ja Uppo-Nallea. Hyveli yöteliin sitoutuu kaikki se sama rakkaus, mikä Uppo-Nallellakin. Nämä kaksi erityistä sanaa sanotaan vain niille kaikkein tärkeimmille joka ilta ja siis tänäkin iltana.
Kati

Share on FacebookTweet about this on TwitterEmail this to someone

Comments

  1. Näitä riittää joo! Mahtavaa! Mulla tuli mieleen tuossa eräänä päivänä, että raha on arvon mitta ja vaihdon välineet kuka sanoikaan: ”Kiittäisit edes!” Ja jatko: ”Katsokaa, kun minä kiitän!

    • Joojoo! Robotti Ruttunen sanoo, että raha on arvon mitta ja vaihdon väline, eikö sanokin? MInusta Kiittäisit edes -jutut kuulostaa Laulavan Lintukoiran jutuilta, eikö kuulostakin?

Vastaa käyttäjälle Satu Inkala Peruuta vastaus