Versoja

On ensimmäisten asioiden kevät.

Ensimmäinen kevääni
esikoiskirjailijana,
sanataidekoululla opettajan sijaisena ja uusien ryhmien kanssa Valveella,
kulttuuriosuuskunta ILMEn projektissa toisaalla,
Suomen Sanataideopetuksen seuran hallituksessa ja Sanaaja-lehden vastaavana.

Ensimmäistä kertaa kirjoitan myös sanataidekoulun blogiin.

Ei kylläkään ole ensimmäinen kerta, kun aloittaessani en yhtään tiedä mitä olen kirjoittamassa. Se ei haittaa. Nimittäin kirjoittajan tie vastaa elämän teitä: usein vasta hyvän aikaa kuljettu matka alkaa paljastaa, mistä siinä onkaan kyse. Toiset matkat kestävät pidempään kuin toiset, jotkut polut on nopeasti kuljettu. Kirjoittaminen on odottamista, kypsyttelyä, eksyksiin kulkemista ja oikean reitin löytämistä, tai pikainen pyrähdys tekstiin ja takaisin, kun aihe ja muoto näyttäytyvät helposti ja vaivatta.

Olen saanut työskennellä tuntiopettajana sanataidekoululla ja olla mukana erilaisissa projekteissa sekä työtehtävissä Valveella vuodesta 2009 saakka. Haaveilin päiväkirjaani nuorempana sanataideopettajan työstä ja kirjan kirjoittamisesta. Silloin ne olivat vain haaveita, utopistisenpehmoisia unelmia, jotka kutkuttelivat mahanpohjaa. Enpä silloin kuusi vuotta sitten osannut aavistellakaan, että maaliskuussa 2015 eläisin juuri niitä unelmiani todeksi.

Haaveiden versoja ja täysikasvuisia unelmapuutarhoja tässä istutellaan ja kastellaan pitkin matkaa, kitketään aikansa eläneitä ravinteeksi uusille tulokkaille, ja kokeillaan josko lisääntyvä valon määrä antaisi uutta potkua talvihorroksessa levänneille ideoille. Sanataidekoulun festivaalikevät valmisteluineen alkaa pian olla täydessä tohinassa ja jännittävänhauskan Kun yö värittää -näyttelyn öinen maisema avautuu uusin ihmisin, tehtävälistoin, kokemuksin ja lopulta muistoin.

Tällä tielläni kuljen luottavaisin mielin, sillä siitä hetkestä, kun ensi kerran kävelin keväistä sanataidekoulumatkaani harjoittelijana ja tunsin keveän, kuplivan, iloisen odotuksen vatsanpohjassani, tiesin, että tätä polkua tulen seuraamaan kaikkine mutkineenkin vielä hyvän tovin.

Versot jaksavat odottaa juuri oikeaa hetkeä kasvaakseen. Ne tarvitsevat hyvän maaperän ja oikeanlaista hoivaa. Ja kun ne lopulta päättävät putkahtaa valoon, voi vain ihmetellä, miten hienosti ne ovatkaan osanneet kasvaa juuri oikeanlaiseksi, omanlaisikseen ja eläviksi.

Ravinteikasta ja valoisaa, mutta sopivasti hämärääkin kevättä toivottaa,

 

Minna

 

Minna Mikkonen on sanataiteen sekatyöläinen ja kirjallisuuden sekä kirjoittamisen opiskelija. Hänen mielestään elämässä on tärkeää saada hyvä kahvi aamuisin, omistaa hyvät kumpparit keväisin & antautua hyvälle tarinalle aina, kun on mahdollisuus.

Share on FacebookTweet about this on TwitterEmail this to someone

Leave a comment