Ajatuksia kirjoittamisesta ja tunteista

Lumotut sanat keskittyy tänä keväänä tunteisiin. Festivaali ammentaa sanataidesisältöjä Eppu Nuotion ja Liisa Kallion kirjasta Minä tykkään nyt (WSOY 2019), joka tarjoaa tunteiden käsittelyyn runsaasti sanoja, sanaleikkejä, kirjoitusharjoituksia ja kauniita kuvia. Mutta mitähän se mahtoi tarjota kirjoittajalleen? Mitä kirjoitustyö ylipäätään vaatii ja millaisia tunteita se herättää? Saadaksemme vastauksia kysymyksiin, otimme yhteyttä Eppuun.
 
Teoksessa Minä tykkään nyt on paljon lasten ajatuksia tunteista. Nousiko materiaalia kerätessä esille mitään yllättävää tai hauskaa?
– Yllättävää oli se, kuinka suoraan lapset pystyvät tunteistaan puhumaan, kuinka tarkkanäköisiä he ovat ja se kuinka niin monet tuntemukset olivat tuttuja itsellekin.
 
Oletko Minä tykkään nyt -projektin myötä saanut itse uusia näkökulmia tunteisiin tai onko se herättänyt joitakin tunteita uudella tavalla?
– Tämähän on ollut ihan valtavan tunteellinen projekti! Omat kanavat ovat olleet niin auki koko työryhmällä, että nauru ja itku ovat olleet hyvin herkässä. Omasta elämästä, aina lapsuudesta saakka, on noussut valtavat määrät muistoja ja tilanteita, joissa on jokin tunne on täyttänyt minut kokonaan.
 
Olet tehnyt pitkän kirjailijanuran ja julkaissut paljon teoksia niin lapsille kuin aikuisillekin. Muistatko mitään tiettyä hetkeä, jolloin innostuit kirjoittamisesta vai kasvoitko siihen pikkuhiljaa?
– Kyllä se lapsuudessa on se innostuksen alkuhetki. Ihan ensiksi oli päiväkirja ja sen jälkeen aloin kirjoittaa runoja ja näytelmiä ja tarinoita. Myös sellaista Anni Swan -henkistä kirjaakin yritin kirjoittaa, mutta en jaksanut ihan loppuun saakka. Me toimitimme naapurin Päivimarin kanssa myös omaa lehteä.
 
Onko uuden teoksen julkaiseminen sinusta edelleen jännittävää kaikkien kirjailijavuosien jälkeenkin?
– En ehkä jännitä sitä enää, mutta sen kirjan syntymä on vuosien varrella tullut aina vain merkittävämmäksi hetkeksi. Kirja syntyy rakkaudesta. Kaikki se työ, joka kirjan eteen on tehty, on siinä mukana, kaikki ne ajatukset, kaikki ne sähköpostit, puhelut, tapaamiset, kaikki tekstin ja kuvien äärellä istut tunnit.
 
Onko sinulla julkaisemiesi teosten joukossa sellaista, jolla on erityisesti tunnearvoa?
Liisa Kallion ja minun yhteinen kirja, Etsivätoimisto Jalka ja Lamppu – Kadonnut enkeli, on viimeinen kirja, jonka isäni ehti lukea ennen kuolemaansa. Isä oli kova lukemaan. Kun aamulla heräsin, isä istui keittiössä lukemassa – ja isä oli se, joka luki minulle joka päivä. Isä keräsi kotiin kirjaston ostamalla yhden kirjan, joka kuussa palkkapäivänä. Isä antoi esimerkin lukevasta ihmisestä ja kannusti minua kirjoittamaan.
 
Millaisia tunteita varhaisimmat julkaisemasi teokset sinussa herättävät?
– Ajattelen niitä hellyydellä, mutta ei niistä kaikkia ole ihan helppoa lukea, kun tekisi mieli alkaa korjaamaan…
 
Minä tykkään nyt -kirja tarjoaa lukuisia kirjoitusharjoituksia. Mahtaisiko sinulla olla mitään omia suosikkiharjoituksia kirjoittamisen vauhdittamiseksi?
– Se, jota käytän itse jatkuvasti on hyvin yksinkertainen. Kun kirjoittaminen alkaa tökkiä, muistan, että jokaisen lauseen takana on sata lausetta. Pitää vain kysyä salaiset kysymykset.
Jos sinulla on kasassa vaikkapa lause ’’Istuin junassa’’, etkä meinaa millään keksiä jatkoa, alat haastatella itseäsi:
Kenen vieressä istuit? On aivan eri asia istua pikkuveljen tai mummon kuin gorillan vieressä, vankikarkurin kuin taikurin tai papukaijan tai vauvaa nukuttavan nuoren isän vieressä.
Mitä sinulla oli päälläsi? On aivan eri asia matkustaa junassa yöpuku päällä kuin pukeutuneena jostakin kumman syystä haarniskaan.
Miltä maisema ikkunoiden takana näytti? On eri asia nähdä junan ikkunasta seepralauma, leijonia kuin kerrostaloja tai luminen metsä tai tulta syöksevä tulivuori.
Paljonko kello oli? On eri asia matkustaa keskiyöllä kuun valossa kuin paahteisena hellepäivänä tai niin varhain aamulla, että konduktöörikin nukkuu kävellessään vaunujen läpi.
Minne olit matkalla? On eri asia olla matkalla ystävän luo kuin johonkin kauas, tuntemattomaan paikkaan. On eri asia olla karkuteillä kuin istua junassa siksi, että vanhemmat pakotti lähtemään mukaan. On eri asia matkustaa ulkomailla kuin kotimaassa, eri asia matkustaa paikkaan jonne ei halua mennä kuin paikkaan, jonne on aina halunnut mennä.
Ja niin edelleen. Voit kysyä vaikka mitä ja huomata, että kysymällä pääset eteenpäin.
Tämä on minun suosikkini ja se toimii aina!
 
Mikäli tahdot itse kysyä jotakin, on Eppu Nuotio mahdollista tavata Lumottujen sanojen avajaisissa, josta myös Minä tykkään nyt -kirjaa on saatavilla. Törmäillään siis siellä, tunteiden ja taiteen äärellä!
 
 

Merituulia Aalto
 
Merituulia opiskelee Oulun yliopistossa kirjallisuutta ja tekee syventäviin opintoihin kuuluvaa harjoittelua sanataidekoulussa keväällä 2019

Share on FacebookTweet about this on TwitterEmail this to someone

Leave a comment